sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Voikukka






Kesämuisto syntyy vaatimattomistakin aineksista... 





Kesäpäivä. Aurinko paistaa keltaisena, mutta sitäkin keltaisempi on silmien edessä avautuva voikukkameri. 
Pienen tytön mielestä voikukat ovat vallan ihania kukkia. Ja niihin saa koskea, niitä saa kerätä, ihan niin paljon kuin jaksaa.
Polvenkorkuinen tyllerö poimii innoissaan voikukkia syliinsä. Tukeva varsi napsahtaa helposti poikki. Joissakin tytön keräämissä kukissa varsi on vain sentin pituinen, toisissa varsi sojottaa maahan asti. Nyt kukkia on jo kymmeniä. Tyttö kantaa äidilleen kimpun ja juoksee keräämään lisää.

Äiti ja isä istuvat hiljaa kukkien keskellä, tekemättä yhtään mitään, linnunlaulua kuunnellen, kaunista lastaan ihaillen.
Äiti ei voivottele: ”syö nyt, juo nyt, varo vähän, hattu päähän… Voi, voi, perunat kiehumaan, pyykkiä viikkaamaan, astioita tiskaamaan...”.
Isä ei voivottele: ”syö nyt, juo nyt, varo vähän, hattu päähän… Voi, voi, ruohoa leikkaamaan, puita hakkaamaan, autoa korjaamaan...”.
Kukkienkeruuhetki kestää ehkä minuutin, tunnin tai päivän - sitä ei kukaan muista. Vain tämän hetken kiireetön, rauhallinen, onnen tunne jää mieleen ikuisiksi ajoiksi.

Tai no… Jää myös jotain kättä pitempää: voikukkien täplittämä pieni kesämekko.
Pinttyneiden ruskeiden rengaskuvioiden pilaama kukkamekko on kuitenkin käypä hinta elämänpituisesta kesämuistosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti