tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vappupallon karu kohtalo







Pienet ihmiset himoitsevat vappupalloja. Pallo on ihan must. Vanhemmilla ei juuri ole vaihtoehtoja: osta - tai itke ja osta.









Lapselle ostettiin siis kallis foliopallo torilta, ihana prinsessakuva, Lumikki. 
Voi sitä onnen määrää, minkä pallo sai aikaan! Totisesti, pallo oli jokaisen maksetun euron arvoinen. 
Foliopallo oli mukana tytön leikeissä. Se tuli myös ruokapöytään ja katsoi tv:tä. Kun pallolla oli vapaa-aikaa, se hengaili katossa vapaana. 
 
Eräänä toukokuun päivänä tyttö oli päiväunilla ja pallo tapansa mukaan fiilisteli katon rajassa. Silloin se tapahtui. Ulko-ovi oli jäänyt auki, se oli sepposen selällään. Kenenkään huomaamatta pallo alkoi liikkua kohti ovea. Hitaasti, vääjäämättä se lähestyi sitä kriittistä pistettä, mistä ei ole paluuta.
Pallon ollessa eteisessä joku havahtui ja alkoi kirkua. Paikalla olijat syöksyivät kohti ulko-ovea ja palloa, tavoittelivat ilmassa roikkuvaa narua, kuin henkensä riippuisi siitä.
Liian myöhään. 

Tyttö oli herännyt ja seisoi oven suussa. Hän ehti nähdä, miten pallo kohosi yhä korkeammalle. Se jatkoi matkaansa kauemmaksi, vapaana, tuulen kuljetettavana.

Palloa etsittiin polkupyörällä, autolla ja ettei peräti lehti-ilmoituksella, mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä. Kenties se leijui jo meren yllä, matkalla Afrikkaan, jonne laskeutuisi jonkun toisen lapsen iloksi?

Pienen tytön suru menetyksestä oli sydäntäsärkevän suuri. Oliko tämä elämän ensimmäinen opetus, että kaikesta joudumme luopumaan, ennemmin tai myöhemmin? Mene tiedä.

Tyttö on jo aikuinen, mutta ei mene ainuttakaan vappua, ettei prinsessapallo -episodi kaukaa menneisyydestä palaa tytön mieleen, aiheuttaen pienen haikeuden tunteen joka kerta.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Ihmeellinen kontinkieli: Kollukka nantti


Kontti kontti koelelle kintti koontanut käntti
Korisantti A. Koiniovantti.

Kolen ontti koturontti kollenantti.
Koskea runtti kojantti koudellinen täntti.
kopivan sontti okoiset kontti orvat kontti,
kompeät lentti kolmät sintti kojantti koloisen suntti,
kohmeä pentti korva kantti.
Kodan pintti kuolta hontti kuenesta pintti Koori sintti–kotosta tyntti.


Kopset lantti koppivat ontti kooden untti koelen kintti kolposti hentti.

Koras entti kostenhoitaja lantti koki luntti koivakodissa päntti Kollukkaa nantti kopsille lantti. Koipä entti koikaakaan antti, kon kuntti kosa ontti kosseleista ventti kohui puntti kojuvasti suntti kota täntti kouskaa hantti koelta kintti.

Kostaa tentti, kompi kuntti koppii ontti kopeammin nontti, kona sintti koi vantti kopsesi lantti?




Syntymäpäiväjuhlaan kannattaa valmistautua ajoissa?





Pahaksi onneksi minä ja käsilaukku olimme edelleen auton katolla. Auto alkoi liikkua. Aluksi hiljaa, mutta vauhti kiihtyi, kun äiti pääsi pois parkkiruudusta. Tunsin, miten tuuli tarttui korviini ja ne lepattivat iloisesti.





Neljännen tarinan jännittävä autokohtaus perustuu myös tositapahtumiin.

Kävipä kerran niin, että lapsi oli kutsuttu kerhokaverin syntymäpäiväjuhliin. Vaikka herttainen kutsu oli tullut aikoja sitten, valmistautuminen oli jostain kumman syystä jäänyt viime tippaan. Lahja oli ostamatta ja äiti päättikin hakea sen marketista samalla reissulla, kun ostaa ruokaa. 

Oli kuuma iltapäivä ja pahin ruuhka-aika.

Lahja löytyi. Kaunis paketti kulki kainalossa, toisessa kädessä oli raskas ostoskassi ja toisessa käsilaukku ja lapsi. Lapsen kädessä roikkui nalle.

Kaupasta ulos tullessaan äiti unohti hetkeksi, mihin olikaan autonsa jättänyt. Parin harha-askeleen jälkeen hän pääsi kuin pääsikin perille, selkä hiestä märkänä. Lapsi istuimeen, pussi sinne, kassi tuonne...
Vihdoin. Äiti istui autoon ja alkoi peruutella pois ahtaasta parkkiruudusta.

Parkkipaikalla vastaantulevat autot alkoivat vilkutella valojaan ja kuskit heilutella käsiään.
- Mitä nuo ääliöt ovat vailla...? Minulla on valot...? Äitiä alkoi suututtaa.

Kun sitten kaupan oveltakin juoksi autoa kohti pippurinen papparainen, huitoen vimmatusti, äiti tajusi.
Lahjapaketti oli vielä auton katolla! Äiti jätti sen sinne, että sai tavaraa käsistään, kun laittoi lasta turvaistuimeen.


Lievästi nolostuneena äiti pysäytti auton ja otti paketin pois.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Syntymäpäivillä kommellukselle jo naurettiin.







perjantai 26. huhtikuuta 2013

Herne nenässä on vaikea nauraa...



Reipas viikari Jarkko kertoi, että hän oli epähuomiossa työntänyt herneen nenäänsä. Eikä herneen mokoma suostunut enää tulemaan pois sieraimesta.
Annoin Jarkolle hyvän neuvon: nenään ei 
kannata koskaan tunkea mitään sormea pienempää eikä suurempaa.









E
nsimmäisessä tarinassa Nallukka kohtaa terveyskeskuksen odotushuoneessa Jarkon, joka odottaa pääsyä lääkärin vastaanotolle. Jarkon ongelma on nenään juuttunut herne.


Moni pitää kertomuksia lasten nenään työntämistä esineistä urbaanina legendana. Ei kai nyt kukaan oikeasti mene työntämään nenäänsä yhtään mitään? Ja että ne juuttuisivat sinne? Onko se edes fyysisesti mahdollista...? 

Tapahtuipa eräänä päivänä, eräässä lapsiperheessä... 

Äiti lajitteli olohuoneessa pyykkivuorta, hyvin onnellisena, koska hiljaisuutta oli kestänyt jo tovin. Äidin alitajunta tosin varoitti, että jotain oli tekeillä. Juuri näin oli asian laita. 


Poika kiemurteli viereen ja osoitti sormellaan nenäänsä. Äiti tähysti pieneen nenänreikään ja kas vain, siellä näkyi auringonkukansiemen.

- Mitä ihmettä?!!


Siemenen erotti selvästi sieraimesta, mutta siitä ei saanut otetta. Sitä yritettiin vetää pois jos vaikka millä välineellä, lisäksi puhkuttiin ja puhallettiin, mutta siemen oli ja pysyi paikallaan. Poika alkoi hermostua ja tihrustaa itkua.

Koska omat keinot olivat vähissä, lähdettiin hakemaan apua päivystyksestä. 

Rauhallinen, ammattitaitoinen hoitaja tutki tilanteen, otti pihdit ja nykäisi siemenen pois.
Sairaanhoitaja vakuutti meille, ettemme olleet ensimmäiset, emmekä taatusti viimeiset, jotka hakevat apua vieraiden esineiden poistoon nenästä.
- Eivätkä suinkaan kaikki potilaat ole tällaisia taaperoita...



sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Nalle tarinan takana


Olen rotunalle. Ruskea ja täydellinen. Sopivankokoiset korvat, lempeät silmät ja suloisen pehmeä karva. Ulkomuotoni on kärsinyt jonkin verran vuosien varrella. Olenhan työtätekevä nalle, en mikään hyllyn koriste. Pidän huolta pienestä Siiri –tytöstä.







Olipa kerran nalle. Se lojui ainoana laatuaan lelukaupan alekopassa. Siellä se odotti uutta kaveriaan parin apinan, muutaman norsun, dalmatialaisen ja mutanttininjakilpikonnan seurassa. 

Sympaattinen nappisilmä laatikon pohjalla kiinnitti tädin huomion. Vastasyntynyt, tuleva kummilapsi oli lahjaa vailla ja tässä olisi oiva sellainen.

Juhlaa edeltävänä iltana nalle käärittiin asianmukaiseen vaaleanpunaiseen lahjapaperiin.  Keskelle pakettia leikattiin kuitenkin nallen kasvoille sopiva reikä. Pitäähän otuksen pystyä hengittämään!


Pieni tyttö sai sinä päivänä nimen, Siiri. Samana päivänä nalle nimettiin Nallukaksi. Illalla Siiri sai Nallukan ensimmäistä kertaa kainaloonsa. Siitä lähtien he ovat olleet erottamattomat.